maanantai 7. toukokuuta 2012

Viljami: Songkran & Mae Hong Son loop



Since my previous blog entry I've been to quite a few places and with a strong intention of actually picking up with the blog frequentness I'm taking you on a journey through space and.. Oh well.. Northern Thailand and time.
Viimeisimmän blogipäivitykseni jälkeen on Aurajoessa ehtinyt virtaamaan sen verran priiskaloi että on aika tuoda arvon lukijakunta (oikeastaan kirjoitan tätä eniten itsekkäistä syistä, koska täten matkapäiväkirjaa tulee edes jollain lailla pidettyä) mukaan halki Pohjois-Thaimaan ja ajankulun, aina toukokuun kynnykselle asti.

I hope that you have read my previous blog entry which was a somewhat effort to try to make a difference with the little resources I had. Since that day with Rejoice I dipped to a 100% traveller-mode by hanging out with all sorts of cool people from my guesthouse from all around the world. The main spectacle for those days in Chiang Mai was the famous Songkran, or Thai New Year. The whole city of Chiang Mai and the countryside around it engages in a four-to-seven days of rigorous water fighting. To say that I felt 20 years younger those days is probably the easiest way to put to words how much fun I had. Having said that, boy do I fell old now!
Obviously I only have a limited amount of pictures due to being soaking wet all the time, but here are some late Sunday night shots when the celebration was at least officially over and also a picture of the kids having a good time at the restaurant I used to frequent daily.

Toivottavasti olet jo lukenut edellisen blogipäivitykseni. Se on paras teksti jonka olen koskaan kirjoittanut. Jopa parempi kuin lukion toisella luokalla kirjoittamani 88 pisteen suoritukseksi arvioitu runoanalyysi, josta olen edelleen erityisen ylpeä. Rejoicen parissa koetun "sen-vähän-minkä-voi"-kokemuksen jälkeen käänsin itseni 100% travellerimoodiin, hengailin ja vietin hyvää aikaa guesthousen muun vierasväen kanssa, sekä tarttui niitä muitakin tuttavuuksia matkaan, maanosista vain Etelä-Amerikka ja Antarktis jäivät vaille edustusta. Niiden päivien aikana Chiang Maissa juhlittiin thaimaalaisten uuttavuotta Songkrania. Käytännössä tämä tarkoitti neljästä seitsemään päivään kestävää, kaiken valoisan ajan jatkuvaa armotonta vesisotaa Chiang Maissa ja ympäröivällä maaseudulla. Muuallakin Thaimaassa sitä juhlitaan, mutta Chiang Main karkelot ovat maankuulut.
Kuvia ei pahemmin ole, sillä halusin suojella upiuutta kameraani sillä kaduilla kävellessä pystyi olemaan varma, ettei viiden minuutin jälkeen ole kuivaa vaatekappaletta päällä. Ohessa kuitenkin kuvia sunnunai-illalta, jolloin kinkerit olivat jo virallisesti loppu sekä vakioravintolani edustalla tapahtuvaa Songkranjuhlintaa.




After Songkran I headed out for the Mae Hong Son loop. It's a route of some hundreds of kilometers of paved road that takes one through the hills and jungle that holds the Thailand-Burma border in it's grasp. Along with tens of different hilltribes and some pretty cool caves.
First I headed to Soppong to see the Tham Lod Cave, which was a nice cave indeed! The openings inside were so big that the caverns just seemed like a dark sky above you. At dusk there was also tens of thousands of birds flying in to spend the night in cave. Later the bats would come out but I didn't stay to see them leave on their nocturnal blood sucking. Also climbed a steep hill called Big Knob to get a view of the area.

Songkranin jälkeen suuntasin kohti Mae Hong Sonin kierrosta, joka on joitakin satoja kilometrejä asfalttitietä Thaimaan ja Burman rajaseuduilla. Seasta löytyy myös kymmenittäin kukkuloilla asustavia heimoja sekä luolia.
Ensimmäinen pysäkki löytyi Soppongista, jossa kävin Tham Lodiksi ristityssä luolassa. Yöpaikkani omistaja ja perustaja, John Australiasta oli ystäviensä kanssa viettänyt vuosikausia tutkien ja löytäen lähistön luolia. John oli myös kirjoittanut kirjan kolmestakymmenestä elinvuodestaan Thaimaan ja Burman rajalla. Tarinoita riitti murhista, aseellisista yhteenotoista ja huumebisneksestä aina terassin alla asuneeseen kobraan joka söi koiranpentuja.

Tham Lod oli näyttävä näky stalagmiitteineen.. Eiku mitä ne on? No ne tippukivet. Ja monesti silmän tavoittamattomiin nousevan katon myötä. Luolalla oli pituutta miltei kaksi kilometriä. Auringonlaskun aikaan kymmenettuhannet pääskyt lensivät luolaan sisään päivän päätteeksi, myöhemmin lepakot tekivät vuoronvaihdon ja lähtivät yöllisille seikkailuilleen. Jälkimmäistä en jäänyt seuraamaan.

These couple of days I travelled with a very brave Spanish woman called Diana. She had been travelling 7months already and started her journey from New Zealand and Australia. The cool thing was that she barely knew English when she set off and now she was getting more and more fluent with it. That takes an enourmous amount of guts.
With Diana we stumbled upon a local New Years festival where the various hilltribes around the small town of Soppong gathered to the village of Ban Mae Lana. I made a small video of the festivities with this (crappy) iPad: http://www.youtube.com/watch?v=iSAnUyd5oE0
Nämä muutamat päivät reissasin erittäin rohkean espanjattaren Dianan kanssa. Hän oli aloittanut matkansa seitsemän kuukautta aiemmin Uudesta-Seelannista ja Australiasta vailla juurikaan mitään englannintaitoa, joka oli nyt kehittynyt jo hyvin sujuvaksi. Hatunnosto sille rohkeudelle!
Dianan kanssa löysimme itsemme Shanien uudenvuodenjuhlista Ban Mae Lana -nimisestä kylästä. Viihdyimme auringonlaskuun saakka ainoina ulkomaalaisina. Hitto, olimme varmaan ainoat ulkopaikkakuntalaisetkin! Tässä video juhlallisuuksista, olkaa hyvä ja nauttikaa paperinpainoksi sopivan iPadin tuotoksesta: http://www.youtube.com/watch?v=iSAnUyd5oE0

From Soppong we jetted with a local bus/pickup truck with seats to Mae Hong Son which was a bit dull. One night was enough to teach that you need to ride and know how to ride a motorbike in order to actually see something in the countryside. We continued to Mae La Noi the very next day where there was once again some festivities that seemed very much follow us. Nothing extraordinary this time, though. In Mae La Noi we stayed at a nice resort which was more than welcome after all those dormitories and guesthouses.
A short motorbike ride away there was a cave, and before I even noticed it myself I was driving 40 km/h in front of the resort with resort's employees' motorcycle. Thankfully I kept my concentration so fully on the driving that it was all the way at the cave that I did realize what I just had done. Fear and excitement kicked in at the same time and I had shivers all over me for a while.
From Mae La Noi we continued back to Chiang Mai with a bus stuffed with people and poor ventilation. I'd rather forget that trip. Having reached Chiang Mai, Diana left for Bangkok to travel with her friends and I went back to the good ol' Ben Guesthouse. The next day I spent at a Thai cooking class taking place at a farm. That was tons of fun. My royal solitude ended at the shores of Mekong, where Samuel, Panu and myself had Finnish reunion. That means we had a handshake and a beer. Next day we continued on to Laos, the country with the unfortunate title of The Most Bombarded Country in the World (per capita).
Soppongista matka jatkui mitäänsanomattomaan Mae Hong Soniin. Yksi yö siellä riitti tajuamaan, että ilman mopoa sekä ajotaitoa mopolla, ei näe mitään. Siirryimme Dianan kanssa eteenpäin kohti etelää, Mae La Noihin. Sieltä löytyi jälleen yhdet kyläjuhlat, joskin huomattavasti laimeammat kuin Ban Mae Lanassa. Asustimme hieman ökyisässä resortissa, joka olikin hyvää vaihtelua dormeihin ja guesthousseihin.

Lähistöltä löytyi luola, joka oli mopomatkan päässä. Ennenkuin itsekään ehdin tajuamaan mitä tein, ajoin jo resortin edustalla kaksipyöräisellä rakkineella neljääkymppiä. Resortin työntekijä lainasi omaa mopoaan ja keskittymällä tiukasti ajamiseen tajusin mitä tein ja tajusin pelätä vasta kun saavuimme luolalle. Pienet tärinät siitä tuli.
Mae La Noista suuntasimme ahtaassa ja kuumassa paikallisbussissa takaisin Chiang Maihin. Diana lähti kavereitaan vastaan Bangkokkiin ja minä lähdin takaisin tuttuun Ben Guesthouseen. Illalla kävin syömässä ja SAUNOMASSA(!) Rejoicen Alanin luona. Viimeisen päiväni vietin tutustuen farmilla thaimaalaisen kokkauksen saloihin, oli mahtava päivä. Lopulta ylhäinen yksinäisyyteni loppui, ja Samppa sekä Panu löysivät tiensä Laosin rajalle. Otimme oluet Mekongin rannalla ja matkasimme kohti maailman eniten pommitettua maata (per capita).



- Posted using BlogPress from my iPad