2 x Au pair & 2 x Night at the Bus

For not-so-briefly in English, see below.


Yksi harvoista etukäteen sovituista pysäkeistä Etelä-Amerikan turneellamme löytyi Saltasta. Viehättävä ja onnellinen Haarala Oroscon perhe odotti meitä vieraaksemme Saltassa, miltei Argentiinan pohjoisemmassa provinssissa. Perheenpää Mika oli aikoinaan ollut Argentiinasta lomamatkansa lomassa pitämässä kurssia paikallisessa yliopistossa ja siitä se tarina sitten lähti.. Kaksitoista vuotta Mika on pitänyt yllä suomalaisuuden lippua La Calderan kylässä, oli siis korkea aika mennä auttamaan miestä mäessä viikon kestäneellä suomalaisuuskurssilla koko perheelle.

Perheeseen kuului Mikan vaimo Lia, heidän lapsensa Joni ja Ailin sekä anoppi, joka myöskin oli nimeltään Lia, mutta perheen sisällä häntä kutsuttiin abuelaksi eli ihan vaan isoäidiksi. Ja vaimoa kutsuttiin nimellä Yiyi ja Jonin oikea nimi on Jonatan, mutta ei mennä liian syvälle nimiin ja lempinimiin, yleisenä sääntönä voi mainita kroonisen tarpeen nimien lyhentämiseen.

Meidän tehtävänämme oli olla viikon ajan suomea puhuvia au paireja, jotta perheen lapset oppisivat lisää suomea kuin sen minkä isältään oppivat päivittäin. Perhe eli muuten kielellisesti rikasta elämää, kun arkikielinä käytettiin espanjaa, suomea ja englantia. Me toki heittäydyimme tähän mukaan puhuen lapsille ja Mikalle suomea, Yiyille englantia (ja myös vähän suomea) sekä abuelalle espanjaa. Koira ja kissa saivat kuulla myös suomea.

Arki La Calderassa sujui melko rauhaisasti. Päivät vietimme lasten kanssa leikkien tai pelaten, urheillen ja muutaman viikon huonoja yöunia siesta-aikaan tasoitellen. Totaalinen lepo oli varsin tervetullutta kaiken matkaamisen jälkeen. Iltaisin syötiin hyvin ja meidän onneksemme karnevaalit osuivat juuri vierailumme viikonlopulle, joten pääsimme nauttimaan tästä eteläamerikkalaisesta kansanhuvista kolmenakin iltana.



La Calderan karnevaali eli corso oli koko kylän yhteen kokoava juhla, jossa tanssikoulut, seurat, saman kylän ihmiset sekä perimän yhteentuomat joukot esittivät karnevaaliesityksiä vaihtelevan musiikin ja tanssin tahdittamana. Pääsimme myös maistamaan isomman corson tuntua, kun vietimme iltaa ja yötä Saltan corsoa katsellen. Meininki siellä oli kaikin puolin mahtipontisempaa, La Calderan corso on enemmänkin lasten juhla, kun taas Saltassa kyseessä on (yleensä) köyhien vuoden kohokohtiin kuuluva vakavasti otettava juhla johon valmistaudutaan miltei koko vuoden ajan tanssikuvioita hioen ja pääsääntöisesti kierrätysmateriaaleista rekvisiittaa tehden.
Suomalaisuutta pääsimme jakamaan todenteolla laskiaistiistaina. Pohjois-Argentiinassa lunta ei toki ollut, oltiinhan keskellä kesää, mutta talvellakaan mäkinen maasto ei paljoa lumipeitettä näe. Joitakin vuosia sitten tuli ennätyksellisesti kolmena päivänä peräkkäin lunta, mutta pulkkamäkeen ei silloinkaan olisi pystynyt lähtemään. Perheen lapsille selostimme googlen kuvahaun ansiokkaalla avustuksella mistä laskiaisessa on kyse, Joni ehdotti heti vanhemmille pyörillä varustetun Stigan hankkimista.
Laskiaiseen kuuluu joskus jopa pulkkamäkeäkin enemmä laskiaispullat. Olimme valmistautuneet pullakoitokseen jo muutaman päivän ja raaka-aineet olivat kaikki kunnossa kardemummaa lukuunottamatta. Abuela arvioi sitä ehkä löytyvän Buenos Airesista, mutta ei lähempää. Jotta emme tarjoilisi pelkkää pullaa, niin olimme päätyneet valmistamaan myös suomalaista pernneruokaa hernekeittoa, vaikkei torstai ollutkaan. Pullat paistettiin avotuliuunissa parillan kupeessa ja hernekeitto tehtiin purkkiherneistä. Herkkusuu Samppa hääri pullamestarina ja allekirjoittanut toimi vaativissa herneenkeittopuuhissa. Ruoka maistui koko perheelle yli odotusten, keittoastia kumisi tyhjyyttään ja reseptit päätyivät perheen keittokirjan jatkoksi. Ylpeinä totesimme onnistuneemme suomalaistamisessa.

Kaikki loppuu aikanaan, kuten myös aikamme La Calderan rauhassa. Paluu travellerielämään tapahtui raastavalla tavalla kahden peräkkäisen bussiyön merkeissä. Meidän olisi pitänyt arvata jo lähtiessä että matkasta Peruun tulisi tuskaa kun aamuseitsemältä Saltan bussiasemalla meitä odotti tyhjä laituri.
Bussi tuli lopulta ja matka kohti pohjoista alkoi.

Kaiken odottelun, säädön, rajallaodottelun, rajasäädön, yöllisen odottelun, yösäädön, välipysäkkiodottelun, välipysäkkisäädön jälkeen saavuimme lopulta vain viisi tuntia myöhässä Iquequen rantakaupunkiin Tyynen valtameren rannalle. Tavoitteena oli jatkaa matkaa mahdollisimman pian ja nappasimmelin viimrisn bussin kaksi viimeistä paikkaa ja huonosti nukuttu yö sai jatkoa täpötäydessä ja edellisen bussin vastakohtana saunankuumassa bussissa kohti rajakaupunki Aricaa.
Aricassa antauduimme väsymykselle ja mukavuudenhalulle napaten kiinni jo kolmanteen ongenkoukkuun jota kiduksiemme lähistöllä heilutettiin. Päädyimme maksamaan karvaalla tavalla tuplahinnan rajanylitystaksista ja bussilipuista Cuscoon. Tacna odotti Perun puolella rajaa jonkinlaisena Paraguayn lähisukulaisena. Kaksi henkilöä söi viineineen kiinalaisessa ravintolassa reilulla kympillä ja taksi kaupungin laidalta keskustaan maksoi euron. Alle euron jos jaksoi tingata. Halpojen hintojen lisäksi Tacnalla ei ollut paljoa annettavaa. Matka jatkui. Karvaasti.


Kuvitelkaa itsenne suomalaiseen siististicool-Expressbussiin. Lisätkää bussille ikää 15 vuotta. Ottakaa jalkatilasta puolet pois, perulaisen keskivertopituuden mukaisesti. Asettakaa ilmastointi täysille, vaikka vuorilla sataa räntää. Ajatte mutkaista, ajoittain serpentiinimäistä tietä. Täysillä. Enintään 1,5 h välein pysähdytään johonkin kaupunkiin tai kylään. Ihmiset huutavat, raahaavat matkustamoon kolmen iippokassin kokoisia säkkejä, perulaiseen tapaan huiviin sisälle sidottuja kapsäkkejä sekä itsensä. Kaikki matkatavaroista iskeytyvät vaihtelevalla velositeetillä koiran unta torkkuvaan naamaasi. Uskallat ehkä käydä pysähdyspaikalla vessassa, sillä bussin vessa on tuntemattomasta syystä jatkuvati lukossa. Vessareissulla joudut miltei painihommiin vessavahdin kanssa, koska et halua ostaa vessapaperia kun hätä on pieni, ei suuri. Ostat paperin joka tapauksessa. Odotat että aamu koittaisi. Huijari Aricassa lupasi bussin olevan perillä klo 07.30. Huolimatta 12 tunnin hurjastelusta olette aamuun mennessä edennyt kartalla n. 300 km. Vielä viiden tunnin matka jäljellä.
Lopulta puoliltapäivin olet pahoinvoivana Cuscossa. 3400 metrin ohut ilma saa sinut haukkomaan henkeäsi kun nostat rinkan selkään. Mietit, että mitähän tästä vielä tulee... Ja lentomatkustamista mietit myös.
ENGLISH:
Ok here goes in English. As you may have taken notice from Facebook: We do response to the feedback we get and now thanks to our man Adam from Hungary you can enjoy at least this part of our trip without the google translator! We'll keep 'em coming if you want to..
We got from Mendoza's disappointing wineland to the one preplanned stop in Argentina. Months we had planned to visit the Haarala Orosco family in Salta, northern Argentina. This fenno-argentinian family got started in the very usual way of student exchange. The patriarch Mika has been living full-time in Argentina since year 2000. The family consisted of his lovely wife Lia, two adorable children Joni and Ailin and of course the eversmiling grandma or in Spanish 'abuela' as everyone called her.
We were there to give a boost for the kids Finnish skills that they speak only with their dad. The family is quite a multilingual blast with Finnish, Spanish and English being spoken routinely. Apart from the language-prepping we spent our days playing with the kids (iPad was a huge success along with Tatun ja Patun Suomipeli) and doing some sports. We also cooked some traditional finnish winter buns and pea soup that were both a huge success along with the dried rye bread that we have been preserving like pieces of gold, well hidden deep in Samuels bag.
We were lucky to hit Salta during the Carnevals so we got a good glimpse at this south american custom. First by two nights spent at the local village 'corso' at La Caldera and then by seeing the bigger corso in Salta. The first was more directed to the kids with lots of children's groups participating but the latter was the real deal with inhabitants from the poorest parts of Salta putting an almost years worth of effort in the costumes and dance moves. Hope we get the videos uploaded at some point because it's so hard to describe with words how massive the whole thing is with all the choreographs and costumes and just everything.
We left Salta with a little piece of our hearts full and a little piece missing those peaceful and fun days at the Haarala Orosco's. Peaceful was something we really lacked the next two days as we spent the next two nights in buses heading to Peru. Not much more about that trip since I already complained enough of them in the Finnish part :)
Now we just got back from Machu Picchu. Better start writing about that soon...

Location:Aventuras Tierras Mojadas,Cusco,Peru

Don´t Believe the Hype

Backbackers´ guide to Mendoza:

Arrive in the evening. Book your ticket out of there for the very next day but make sure the bus leaves the next evening. Go to a hostel that is not Hostel Campo Base. Drop your stuff there and go and have a big steak with red wine from Mendoza. Wake up next morning happy and relaxed (unless you booked at Hostel Campo Base).

Go to Rioja street and take the bus 171, 172 or 173 to Maipu. Get off at Maipu Bikes bike rentals (they seemed to have the best package and price). Get on the bike and follow the Treasure Map they give you that will lead you to loot one winery after another, with some olive oil and chocolate factories in the middle. Of course you need to pay a small fee of 5-15 USD to do the looting. Wineries close at 6 p.m., leave with the same bus and hop on a night bus that will take you somewhere else where you can actually enjoy and see unique things without needing to pay excessive amounts of money. Enjoy Mendoza!

For the record: We are now in La Caldera, near Salta acting as two very ugly looking Finnish-speaking au pairs. Well not that ugly anymore since we had another visit to the barber shop and got haircuts. Viljami got also a moustache-cut. (I can hear you gasping all the way to Argentina)

Santiago de Chile

Ylös on pitkä matka. Santiago de Chile sijaitsee 543 metron korkeudessa ja on vuorten ympäröimä. Läheltä keskustaa löytyy myös eräänlainen nyppylälle, joka on muutettu virkistysalueeksi.

Ylös pääsee mm. Vaijerivaunulla jota käyttää osaavin käsin 'maquinista'

Ylhäältä avautuu savusumun eli smogin turmelema näkymä. Ympäröivät vuoret jättävät pakokaasut ja muut saasteet kattilaan pyörimään. Tuloksena on savusumua. Mutta kaikkeen tottuu..

Ikää kohta 28 vuotta ja blogissa on kuva hyvästä kiipeilypuusta? Todellakin on.

Samppa viimeistelee diiliä toisen onnettoman alpakka/laamanvillatuotekauppiaan kanssa, jolta meinasimme viedä elinkeinon ostamalla tönön tyhjäksi. Suurin osa lähti kohti Suomea, missä teillä on ilmeisesti tarvetta lämpimille alpakanvillatuotteille.

Samun viimeinen ehtoollinen. Ette ikinä arvaa keneltä Samu näytti perulaisten huonekavereidemme mielestä..

Tyhjä sheriffipullo sai arvoisensa leposijan hyvässä seurassa. Sitä voi käydä katsomassa osoitteessa Toesca 2335, Santiago de Chile, Chile.

Samun poistuttua tutustuimme ennen Lähtömme Chilen kansallis"urheiluun" eli chileläinen rodeoon. Lähinnä se koostui lehmäparan ahdistelusta ja taklaamisesta hevosen kanssa seinään päin. Meille kerrottiin etukäteen että se on tylsää, mutta sekin piti käydä paikan päällä toteamassa. Virallisena julkilausumana mainitaan, että olemme ehdottomasti moista eläinrääkkäykseen verrattavaa "urheilua" vastaan.

Siinä kaikki tällä kertaa. Nyt ollaan Mendozassa, huomenna Saltaan.

Brokeback Patagonia

Bussi kulkee halki Argentiinan Patagonian tasankojen. Viekas aurinko värisee Isla Granden yksinäisten lakeuksien yllä, lakeuksien joita halkoo uljaat Yhdysvalloista Tierra Del Fuegoon eläköitymään tulleet Mack-rekat sekä bussi. On bussi ja bussilla määränpää. On pojat bussissa ja pojilla unelma. Bussi kulkee kohti Chileä ja kaikki odottavat lauttamatkaa, että edes jostain saisi ruokaa.

Okei, tähän päättyy yritys imitoida Rosa Liksomin Hytti nro 6:tta ja siirrytään normaaliin päiväjärjestykseen hämmentävien aurinkoa kuvaavien adjektiivien ja lyhyiden mitäänkertomattomien lauseeseen maailmasta. Bussimatkamma Ushuaiasta Chilen puolelle Puerto Natalesiin oli hyvinkin etelä-amerikkalainen. Säätöä lähdössä, maisemat vaihtuvat, säätöä rajalla, kaikki passi pois ennen rajaa, kaikki laukut pois autosta rajalla (ei suinkaan huumeiden tai muiden kurjuuksien takia, vaan rajaviranomaisina toimi Chilen maatalousministeriön viskaalit valvomassa ettemme vaan toisi appelsiineja tai omenoita rajan yli) ja välillä odotellaan taas ilman syytä tien poskessa muutamia minuutteja. Kaikki jo hyvin tuttua puuhaa etelä-amerikkaa matkustellessa. Sentään tällä kertaa matkustimme rajan yli päivällä, vieläkin puistattaa muistot Uruguayn ja Argentiinan välisestä bussimatkasta jonka täytti vatsataudin kurimukset, jatkuva heräily hien virtaamisen ja kylmästä hytisemisen välillä sekä rajalla vietetty reilu tunti kolmen aikaan aamuyöllä.

Puerto Natales oli meille paikka hankkia varusteita ennen siirtymistä yhteen mantereen odotetuimpaan kohteeseen, Torres Del Painen luonnonpuistoon, joka valittiin juuri vuoden 2012 parhaaksi paikaksi trekata. Taakse jäivät mm. Perun Inca Trail ja Kilimanjaro. Mistään täysin hilipatiheijaa-paikasta ei siis voinut olla kyse. Puerto Natales antoi meille haluamamme täydennykset ja kahden yön jälkeen olimme suuntaamassa kohti Torresia.

Bussimatka kesti parisen tuntia ja menomatkalla pysähdyimme Cerro Castillossa, jossa saimme ensikosketuksen seuraavan viikon aikana läheiseksi tulleeseen ystäväämme, tuuleen. Torres Del Paine seisoo ylpeänä Andien osana Tyynen Valtameren vuonoisilla rantamilla ja jopa 3000 metriin nousevine huippuineen houkuttelee paikoitellen ajoittaista tai jatkuvaa syöksyvirtausta maan kamaralle asti. Tuulen nopeudesta olimme kuulleet että se voi pahimmillaan yltää jopa 150 km/h vauhtiin, joka kotoisemmalla metriä sekunnissa -asteikolla tarkoittaa yli 40 m/s. Meidän aikanamme tuuli oli kuulemiemme juttujen mukaan vain 100 km/h, joten pääsimme vähällä. Ja tuulenkin tottui. Pahinta oli se kun hiekkaa ja muuta roskaa lensi naamaan, niskaan tai silmiin hiekkapuhallukseen verrattavalla vauhdilla.

Ennen Torresiin päätymistämme saamamme tieto joulukuussa alkaneen metsäpalon laajuudesta ja vaikutuksesta reitti- ja telttailujärkestelyihin sai lopultakin yksinkertaisen, selkeän ja paikkaansapitävän muodon kun Torres Del Painen sisääntuloportilla Laguna Amargassa nätti neito hyppäsi bussiin ja kertoi hyvällä englannilla, jota ranskalaiset eläkeläiset kylläkin koittivat kovin häiritä, miten asiat ovat: Kaikki reitit ovat avoinna, kolme leirintäalueista kiinni ja tulen käytössä ollaan nyt erityisen tarkkoja. Avotulta ei tietenkään saanut tehdä missään, mutta ruoanlaiton ja jopa tupakoinnin kieltäminen muualla kuin leirintäalueilla tiesi meille joitakin pitkiä ja nälkäisiä päivämatkoja tulevina päivinä.

Rikkoutuneen bussin ohjausakselin myöhästyttämä saapumisemme varsinaiselle pääkallopaikalle tapahtui vasta illansuussa ja nykäistyämme salamipötkön naamaan lähdimme kohti ensimmäistä etappia, Encampomento Torresia kuuluisten Torresin kolmen huipun juurella. Tässä vaiheessa saatiin myös ensimmäinen tappio aikaiseksi, kun allekirjoittaneen hieno ja rakas, rakkaalta siskolta perheineen joululahjaksi saatu buffi oli kadonnut bussimatkustuksen syövereihin. Karvasta menetystä ja hampaankoloihin juuttuneita salamin rasvapalleroita nieleskellen polkumme lähti kulkemaan ylöspäin. Ja aika jyrkässä nousukulmassa.

Jo parin ensimmäisen mäen jälkeen joutui allekirjoittanut toteamaan rinkkaan kiinnitetyn teltan voittajaksi. Syksyn kuntokuuri oli jäänyt aiottua laihemmaksi ja edelleen vaivaa aiheuttanut vatsataudin ripe, joka tuntui täydellisenä ruokahalun puutoksesta kostautuivat nyt reisien huutaessa armoa jo muutaman pahaisen nousun jälkeen. Tasamaalla tallailu rinkka selässä pitkin Etelä-Amerikkaa ei myöskään ollut paljoa auttanut valmistamaan jalkojen kokonaisvaltaiseen liikutteluun jossa liike lähti lantiosta, yhdistäen pakaroiden, reisien ja pohkeiden liikkeen maitohapottavaksi kokonaisuudeksi. Onneksi tähän kaikkeen myös tottui nopeasti, tuskaa ja ahdistusta ylämäkien osalta jatkui vaivaset pari päivää. Sitten tulikin jo alamäkituska-ahdistus, josta myöhemmin lisää.

Setä Samuel oli (ja on) onneksi tunnetusti niin rautaisessa kunnossa, että hän otti teltan ja pari muuta painavampaa hyödykettä kuten valkoviinitönikän kantaakseen. Polku soljui kohti vehreää laaksoa Torresien juurella, maksullisen Encampomento Chilenon leirintäalueen ja refugion läpi kohti joen yläjuoksua. Lopulta auringonlaskun aikaan saavuimme kyltin luo, jossa oli nuolet kahteen suuntaan. Ylämäessä "Mirador Torres 45 min" ja alamäessä "Encampomento Torres 1 min". Otimme nopean pyrähdyksen alamäkeen, jossa meitä odotti tiheä ja yllättävänkin tasainen metsä, joka oli täynnä telttapaikkoja sekä partiolaisia. Väsymys kuitenkin esti allekirjoittaneen tekemästä sen enempää tuttavuutta kuin heittelemään kolmensormentervhdystä ja kertomaan olevansa partiolaisten Suomesta. He olivat Chilen pääkaupungista Santiago De Chilestä. "Ai sepä kiva me olemme menos... Zzzz..."

Auringonnousu Torresila. Are you guys going? No pitihän meidän mennä, mutta jostain selittämättömästä syystä kolmasti kahden eri henkilön suusta tuotetut kehoitukset herätyksen laittamisesta tietyksi kellonajaksi eivät kantaneet toiselle puolelle kolmen hengen telttaa. Varmaan akustiikassa jotain vikaa? Samppa kuitenkin nukkui yönsä huonosti ja sai aamulla pelastettua mitä pelastettavissa oli ja aamukuudelta, varttia ennen auringonnousua olimme suuntaamassa ylämäkeen yli 800 metrin korkeuteen miradoriin, näköalapaikalle. Matka ylös oli raskas ja eilinen tuntui vielä jaloissa, mutta ylhäällä meitä odotti näky joka oli kaiken vaivan arvoinen. Aurinko oli jo ylhäällä ja osa huipuista pilvien peitossa, mutta vuorten keskeltä kolmena erillisenä kalliohuippunaan nousevat Torresit: Norte, Centro ja Sur olivat vaikuttava näky. Jo ennestäänkin jylhien ja lumihuippuisten vuorten keskeltä kohti taivasta syöksyvät miltei sylinterimäiset Torresit ovat aivan syystäkin koko puiston vetonaula. Niiden juurelta roikkuu kuin valkeana hameenhelmana syvän vaaleansininen ja puhtaan valkoinen jäätikkö, joka muodostaa miradorin vuorista erottavat järven. Aikaa tässä maagisessa paikassa hurahti reilu tunti ja onneksemme olimme aamulla liikkeellä, muita ihmisiä ei ollut kuin kourallinen. Suuret ihmismassat tulivat meitä vastaan aamupalan ja henkilökohtaisten lempparieni, aamupäiväunien jälkeen tehdyllä paluumatkalla kohti lähtöpistettämme Hosteria Las Torresia.

Tästä seurasi matkan tylsä osuus. Vuorirykelmän taakse idän kautta heittävä lenkki on lähinnä heinikkoa ja satunnaista metsää. Hieman kauempana selkeän päivän mahdollistamana näkyvät järvet ja korkeat kukkulat antoivat kuitenkin suomipojalle riittävästi katseltavaa, kun ei meilläpäin kovin kummoista nyppylöitä ole. Matka sujui mm. pelaamalla Levottomista tuttua "Mä en oo koskaan"-peliä. Yön vietimme Encampomento Seronissa, joka oli kaukana kaikesta, mutta siellä pääsi jopa lämpimään suihkuun. Tai siis Samu pääsi, kun allekirjoittanut ja Samppa eivät tässä vaiheessa kokeneet tarvetta suihkulle. Päätös joka kostautuisi myöhemmin Los Perrosissa.

Seuraava etappi tarjosi jo hieman jännittävämpää matkantekoa. 19 kilometrin pituinen vuoriston takaosaa täyttävien kukkuloiden seinämiä halkova reitti Seronista Refugio Dicksoniin kulki Rio Paine- joen ja -järven viertä. Ylhäältä rinteestä avautui mahtavat näkyvät mutkittelevalle joelle ja Torresista pohjoiseen oleville lumihuippuisille vuorille. Tarkoituksenamme oli jatkaa matkaa ruokatauon jälkeen kohti Los Perrosin leirintäaluetta, mutta saavuttuamme Dicksoniin ilmassa oli heti ukotuksen käryä kun sekä plakaatein että suusanallisesti kyseisen majoitusyrityksen henkilökunta ilmoitti että klo 15 jälkeen ei voi enää lähteä jatkamaan matkaa, koska se on "Danherous". Diplomaatti Samuel ilmoitti miehelle että "We're Going anyway", mutta lopulta väsymys, kävelystä ärtyneet jalkapohjat sekä polvet, reittisuunnitelman tarkistus ja ruoanlaittoon uponnut aika saivat meidät jäämään paikalle. Myöskin kioskista 30 sentin kappalehintaan myydyt kananmunat houkuttivat aamupala-ajatuksena.

Etukäteen olimme jo kuulleet Dicksonista olevan mahdollisuuden heittää päiväreissu läheiselle jäätikölle. Lonkkiakolottavien yöunien jälkeen meille kuitenkin selvisi, että henkilökunta ei lähde heittämään vain meitä kolmea 50 metrin matkalle joen yli vaan minimivahvuus ilmaiselle venereissulle, jossa kuitenkin tippaaminen on pakollista, olisi viisi henkilöä. Mañana sitten, ja jatkoimme matkaa Los Perrosiin. Maisema vaihtui jälleen pienten vesiputousten ja koskien täyttämän joen varren seurailuksi sekä kohtalaisen tasaiseksi metsäpolun seuraamiseksi. Matkalla otimme myös ensikosketusta puolukan näköiseen ja osittain myös makuiseen murtillaan (http://en.wikipedia.org/wiki/Ugni_molinae). Mustikan oloinen calafate olikin jo tullut tutuksi.

Encampomento Los Perros odotteli meitä pienen jäätikön ja jäätikköjärven laidalla. Perrosissa oli letkeä meininki. Ja miksi ei olisi? Tästä on vain yksi suunta ja se on ylös! Vieressä odottaa Paso John Gardner, Torres Del Painen 'full circuitin' korkein kohta 1240 metrissä ja tässä lähinnä kerätään voimia ja valmistaudutaan reitin kovimpaan koitokseen. Meidän valmistautumiseemme kuului kioskin antimista nauttiminen dominon tapaisten keksien ja kokistölkillisen nauttiminen. Paikallisten miesten suihkussakäyntiäänistä huvittuneina allekirjoittanut ja Samppa päättivät ryhtyä suihkussakäyntihommiin täällä. Vesi tuli suoraan vuorilta laskeutuvista puroista koostuvasta pikku joesta ja mitään lämmitintä ei toki ollut lähellä. Paikallisilla oli vielä tapana hankkia kaveri pitelemään varsin naftin kokoista suihkuverhoa paikallaan, tämän kaverin tehtäviin kuului myös myötähäpeää tihkuva ilme kun suihkussakävijää kohtasi virkistävän vesisuihkun fyysisen kosketuksen aiheuttama verbaalinen ulosanti, joka muistutti useimmiten jonkinlaista eläimellistä ulinaa kuin Eino Leinon hengentuotosten lausuntaa.
Pohjoisen poikien rehvakkaat suihkukokemukset sujuivat enemmän ja vähemmän paikallisesti. Mainittakoon sen verran, että Sampalle selvisi varsin hyvin miksi suihkuverholle tarvittiin pitelijää, kun äkillinen tuulenpuuska nostatti verhon roikkuma-asennostaan 90 astetta oikealle. Valitettavasti tätä ei joutunut todistamaan kuin pahaa-aavistamaton samaan seurueeseen kuuluva viaton ohikulkija.

Aloitimme kisan kohti huippua, tai oikeastaan pasoa, neljännestä lähtöruudusta. Alkumatka taittui sateen runtelemaa metsää ylös kulkiessa, ja ohitimme jo pari meitä ennen matkaan lähtenyttä kulkuetta. Samppa otti mukaan myös sakkokierroksen, kun silmälasit jäivät taukopaikalle. Mäki ylös oli kohtalaisen helppoa purtavaa edellisten valmistajien päivien jälkeen. Kun metsä lopulta loppui ja edessä oli kivikkoista ylämäkeä, otimme lopullisen pesäeron muihin retkikuntiin, heidän hyytyessä jo ensimmäiseen jyrkempään mäennyppylään. Yllätyksemme oli melkoinen, kun totesimme saavuttaneemme Paso John Gardnerin varsin helposti vain kahden jyrkemmän mäkiosuuden jälkeen. Voimiemme tunnossa jäimme nauttimaan hetkestä ja hetken jo harkittiin kotoisen "Sininen ja valkoinen"-sikermän lurittamista, mutta hyytävä vuorituuli, joka pasossa puhalsi, sai meidät jatkamaan eteenpäin. 

Pason toisella puolen odotti henkeäsalpaava näky. Greyn jäätikkö avautui edessämme molempiin suuntiin niin pitkälle kuin silmä tai vuoret sallivat meidän näkevän. Lumihuippuisten vuorten ympäröimä vaaleansinisyyttä sieluun asti hehkuva jäätikkö tervehti meitä pakastimenvirkeällä tuulellaan ja auringon heijastus sen pinnasta pakotti siristämään silmiä. Aloitimme laskeutumisen kohti Encampomento Pasoa, jossa aikataulusta reilusti edellä ollessamme, söisimme vain lounaan ja jatkaisimme eteenpäin. Ja alkoi alamäki, myrkyllinen alamäki. Joka askeleella reidet jännityksessä, nilkan lihakset tekivät töitä mitokondriot armoa huutaen kun joka askeleen alta löytyi juurta, irtokiveä, kaltevaa polkua tai kaikista pahin: pengerretty rappunen. Alastulotekniikoita vaihdettiin aina sivuaskeleesta puusta puuhun tapahtuvilla juoksu-pysähdys-juoksu -pyrähdyksiin. Encampomento Paso kuitenkin odotti meitä aurinkoisena keitaana metsän keskellä, ylämäessä kohosi rinne aina 3000 metriin asti ja alamäessä avautui jo mainittu Glaciar Grey. Yöksi päädyimme haltijametsän keskeltä löytyvään Los Guardasin leirintäalueelle.

Jo aiemmin olimme päättäneet lähteä pois Torresista hyvissä ajoin jotta ehtisimme vaaleiksi sivistyksen pariin. Jossain vaiheessa olimme kuitenkin menettäneet kykymme laskea niinkin lyhyitä ajanjaksoja kuin päiviä, ja ystävälliset alankomaalaiset opastivat meitä oikeasta päivästä. Elomme vuorokautta etukäteen loppui kuin seinään. Aamulla suuntasimme Refugio Greyn toalettifasiliteettien kautta (Samu ja Samppa olivat urhoollisia reikä lattiassa -vessan käyttäjiä, kun allekirjoittanut moisesta kieltäytyi kohteliaasti) läpi palaneen metsien ja jäätikön rajaaman vuorenrinteen viertä kohti Lago Pehoeta. Järven ranta oli murheellinen näky. Kauttaaltaan palanutta hiiltynyttä maata ja suuri niihin oloihin luksusinen hotelli seisoi rannalla vahingoittumattomana, mutta suljettuna. Hotellin sisäänkäynnin vajavaiseen suojaan päästyämme meitä muistutettiin mistä olemme jääneet paitsi viikon aikana, kun ilmanala alkoi muistuttamaan painepesurin vastaanottavaa päätä.

Lyhyen odottelun jälkeen hyppäsimme getaway-katamaraaniin, joka aloitti uneliaan kotimatkan Puerto Natalesiin. Siellä odottelimme lähtöä ja ryhdymme katukauppiaiksi, sillä retkeilytavaroista oli päästävä eroon kassavajeen ja ylikuorman välttämiseksi, mutta se onkin jo aivan toinen tarina..

Kuvat löytyy täältä, jälleen teknisistä ongelmista johtuen. Ei ole helppoa päivittää blogia iPadilla.