Taimenia narraamassa Tulimaassa

Suuntasimme Montevidosta bussilla Buenos Airesiin,  josta meidän lentomme lähti kohti maailman laidalla sijaitsevaa maailman eteläisintä kaupunkia, Ushuaiaa. Ushuaia  on n. 60000 asukkaan kokoinen kylä,  jonka pääelinkeino on turismi. Ushuaia sijaitsee Tierra Del Fuegon provinssissa ja on myös provinssin pääkaupunki. Tierra Del Fuego eli Tulimaa on saanut nimensä Yamana-alkuasukkaiden meren rannoilla polttamista nuotiosta. Ohikulkevat alukset näkivät pitkien tulimerien valaisevan rannikkoa ja antoivat näin ollen provinssille nimen Tulimaa.

Laskeutuessamme pilviverhon lävitse Ushuaian lentokentälle meitä kohtasi silmiä hivelevä näky. Lumihuippuiset vuoret ja tummansininen meri ympäröivät idyllistä kaupunkia. Löydettyämme vapaan hotellin aloimme heti ottaa selvää varteenotettavista vaellus- ja kalapaikoista. Ushuaia on rakekennettu täysin turistien tarpeita varten. Suunnilleen jokaisessa korttelissa on jokin turistikrääsä myyvä kauppa tai casino, johon voi reissukassan helposti upottaa ja reissupaketteja löytyy jokaiseen makuun maailman lopun junalla läheiseen kansallispuistoon matkustamisesta luksusristeilyyn Antarktikselle. Päädyimme ostamaan retkeilykamppeet vuokraamisen sijaan, koska niille olisi vielä käyttöä Chilen puolellakin. Retkikamppeiden hankkimisessa käytimme meidän pörseille sopivaa metodia eli halvin tuote on paras tuote. Kaikenlaisia pakettimatkoja vieroksuvina koimme auton vuokraamisen hyväksi, jokseenkin hieman kalliiksi ratkaisuksi. Teimme alustavan reissusuunnitelman 3 päiväksi, jonka ensimmäinen etappi tulisi olemaan Rio San Pablo

Automatkan varrella Rio San Pabloon  sai vähän väliä pysähtyä kuvaamaan toinen toistaan useampia maisemia. Maisemissa oli paljolti Suomen Lapin kaltaisuutta. Harvaanasuttuja maita mahtavien vuoristoineen, paljon pieniä järviä, jokia ja soita, kitukasvuisista puista vehertäviin metsiköihin ja korvia hellivä hiljaisuus, jota kovasti oli tullut kaivattua.

Rio San Pablon jokisuulle saavuttaessa huomasimme haaksirikkoutuneen laivan, josta olimme jo aiemmin saaneet vihiä, meren rannan tuntumassa. Laskuveden aikana tutustuimme laivaan nimeltä Desdemona pääli- ja sisäpuolisesti. Laivan merenpuoleisella sivustalla oli hevosen mentävä aukko, josta kapusimme sisään. Ajattelimme valjastaa aluksen purjehduskuntoon ennen nousuveden saapumista. Viljami otti valtavalla purjehduskokemuksellaan laivan kapteenin viran ja alkoi jo suunnitella merireittiä Antarktikselle, ak.:n yrittäessä hinata alusta vesille käsivoimin ja Samu taas perehtyi laivan yleiskuntoon sekä saniteettitiloihin. Lopulta päätimme luovuttaa ja lähteä etsimään yöksi majapaikkaa Rio San Pablon varrelta. Hiivityämme läpi yksityisen aidatun leirintäalueen pääsy kielletty merkeistä huolimatta, löysimme mukavan leiripaikan joen mutkasta. Turun pojat alkoivat loihtia maittavaa nuudelisoppaa illalliseksi, kun taas ak. yritti narrata taimenia turvaamaan proteiinin saannin. Alkumatkasta huomaamme n. 6 kiloinen taimen joen pientareella, josta jokin elukka oli haukannut palasen lupasi paljon saalista ajatellen. Toisin kävi muutamaa pientä purotaimenta lukuunottamatta saalis oli suuri pettymys. Auringon laskiessa oli pakko lähteä suunnistamaan kohti leiripaikkaa. Matkalla leiriin tuli purettua turhautumista riitelemällä reviireistä laamojen kanssa, jossa tuli siinäkin kohdattua parempansa. Paljon kaivatulle machetelle olisi taas ollut käyttöä. Seuraavana aamuna pakkasimme kamat ja lähdimme kohti Lago Yehuinia. 

Lago Yehuin oli ilmeisesti ollut aikaisemmin suuremmin turistien käytössä, koska sen rannalla oli hylättyjä hostelleja. Pistimme leirin pystyyn rannan läheisyyteen ja lähdimme patikoimaan järven rantoja pitkin, kunnes rankka tuuli ja vesisade sai meidät kääntymään ympäri. Illalla tapasimme 2 merivoimien sotilasta Enriquen ja Ricon, jotka olivat tulleet kalastamaan. Vaihdettiin siinä sitten kalatarinoita äijien kanssa. Odotukset saaliin suhteen nousivat taas huomattavasti, kun äijät kertoivat saaneensa 7 suurta kalaa järvestä lähiaikoina (kommunikointi tapahtui espanjaksi, joten ymmäryksessäkin saattoi olla jotain puutteita).  Ilta menikin laiturin nokassa kuvaa viskellessä, postikortteja täytellessä, espanjalaisia teknohittejä kuunnellessa ja olutta nauttiessa. Lopulta äijät luovuttivat ja totesivat jo totuttuun tapaan, että huomenna sitten. Jotenkin tuntuu, että tällä mantereella kaikki tapahtuu huomenna. Turhan monta kertaa ostaessamme, varatessamme tai vuokratessamme eri asioita olemme saaneet vastauksen: Ñao hoy, mañana! 

Heti aamun sarastaessa päätimme lähteä vuonna 1887 rakennetulle Haberton Ranchille, jonka päärakennus on vanhin maatila koko Tulimaassa. Ennen vanhaan tilalla valmistettiin veneitä ja kasvatettiin lampaita, mutta tänäpäivänä se on lähinnä turistikohde. Taka-ajatuksenamme oli varata matka pingviinejä katsomaan läheiselle Isla Martillon saarelle. Venailtuamme 3 tuntia matka pingviinejä katsomaan toteutui. Ajoimme 15 min. merimatkan saarelle, jossa jalkauduimme pingviinien sekaan. Sieraimiimme tulvahti mädän kalan haju heti saarelle astuttaessa. Siinä niitä sitten oli pieniä ja isoja pinguja koko saari pullollaan. Olipa sinne pari keisaripingviiniäkin eksynyt, vaikka niiden asuinsija on yleensä n. 1200 km etelämpänä eli Antarktiksella. Ihmisten läsnäolo ei näitä otuksia tuntunut haittaavan ollenkaan. Aika huvittavia nuo pingviinit, niiden päivät kuluvat lähinnä ympäriinsä tepastellessa, levyttäessä ja kalaa nappaillessa. Välillä kyllä pientä nokkapokkaa oli havaittavissa urosten välillä. Saarella näytti pesivän myös pingujen vihollinen kihu niminen lintulaji, joka ei ihmisistä paljon perustanut. Ak.:n kävellessä vahingossa liian läheltä linnun pesää. Otti lintu siivet alleen ja lähti kynnet auki kohti vihollista. Taisi siinä pari juoksuaskeltakin tulla otettua. Seuraavaksi kohti Puerto Natalesia ja Torres Del Painea.

Casa Tres Brujas

Tätä oli pitkän ja synkän syksyn aikana odotettu, oma tupa meren rannalla ja auringonpaistetta! Barra de Valizas vaikutti juurikin meille sopivan kokoiselta kyläpahaselta, vakioasukkaita kun oli vain viitisensataa. Turisteja näin high seasonin kunniaksi oli paikalle eksynyt meidän lisäksemme useampikin bussilasti, mutta se ei haitannut lungin rantakohteen menoa tippaakaan. Jos paikkaa voisi jotenkin sanoin ja teoin kuvailla, niin menkääpä siellä kotosuomessa seisomaan kissanhiekkalaatikkoon kaikki talvivaatteet päällä rannan lämpöä ja jalkapohjien hiekkaa matkiaksenne, asetelkaa hiustenkuivain puhaltamaan kasvoihinne lämpimän merituulen hivahdukseksi ja laittakaa Bob Marleyn hittibiisit soimaan, mieluiten jonain remixinä. Toki tästä vielä puuttuvat kaikki ne hipahtavat rastahampuusit ganjaa, rapeksi paistettuja tartas fritas -lettuja ja rannekoruja kauppaamasta sekä aaltojen loppumaton kohina.

Jos joku äskeistä suoranaiseksi ...ttuiluksi, niin lueppa vielä eteenpäin! Ei se ihan pelkkää aamunkoittoon kestävää bongorumpujen tahdissa tanssimista ollut. Tarinamme alkaa bussista, jossain Montevideosta itään..

Samu esiteltiin heti matkan aluksi pääajanvietteeseemme, pahan/hyvän mielen peleihin. Sampan ja allekirjoittaneen mielissä siinsi jo helppo päänahka ja voiton maku korttipelissä, kunnes Samu näytti sitä kuuluisaa aloittelijan tuuria ja jauhot valahtivat kokeneempien reissaajien suuhun ainakin hetkeksi. Bussimatkustus alkaa sujumaan jo melkoisella rutiinilla. Pientä evästä ja vettä mukaan, ilmastoinnin lujuudesta ajoittain kärsivä allekirjoittanut pakkaa mukaan reppuun myös pitkähihainen paidan. Loppu hoituukin pädillä ja korttipakalla.

Perillä meitä piti odottaman mystinen Alejandra "with a red motorcycle", kuten ystävämme Ricardo, joka häneen oli puolestamme yhteydessä pitkin edellistä viikkoa, kuvasi. Odotimme toki nuorta neitoa tiukassa nahka-asussa moottoripyörän päällä, mutta totuudeksi paljastui keski-ikäinen nainen skootterilla. Yhtäkaikki, palvelu pelasi ja homma hoitui surkealla espanjallakin, Alejandra saattoi meidät osoitteeseen Los Sauces 204, josta unelmiemme cabaña löytyisi. Hän jätti käyntikorttinsa ja suuntasi tie pöllyten riistämään mökkivuokrarahoja seuraavilta turisteilta.

Casa Tres Brujas sai nimensä Samun kielenkantimista, kun jollakin bändillä oli kolmesta jostakin kertova laulusikermä. Ostimme Samun myyntipuheen ja elimme vakaassa uskossa kolmen uroon tai vähintäänkin kollin tuvasta, kunnes sanakirja osoitti meidän nimenneen töllimme kolmeksi noita-akaksi. Noh, aina ei voi voittaa ja päätetty mikä päätetty. Casa Tres Brujas (lausuttaneen bruhas) koostui oleskeluhuoneen ja keittiön yhdistelmästä, makuualkovista ja -parvesta, vessasta sekä mittavan kokoisesta pihasta ja terassista parillan kanssa. Meillä oli myös lukittu autotalli, josta kerron sitten lisää vasta blogikirjoituksen loppupuolella.

Tässä kuvassa on yritetty saada yleiskuvaa huushollista. Ipädin laajakuvaominaisuuksien ollessa hyvinkin vajavaiset, äidit ja tyttöystävät säästyvät tällä kertaa enemmältä poikamaiselta sekasotkulta kuin kuvassa jo näkyy.

Välillä tehtiin ruokaa. Suurempi "miehet jotka kuvaavat ruokaa" -postaus on tulossa myöhemmin, stay tuned! Ihan rosvopaistiakin rantahietikossa tehtiin:

Valizas tulikin jo yleisiltä osin kuvatuksi. Kylä näytti houkuttelevan lähinnä uruguaylaista ja argentiinalaista nuorisoa, jotka saapuivat budjettimatkailemaan itärannikon aurinkoisille hiekkarannoille. Yksi jos toinenkin talo oli vuokrattavissa ja usein talojen pihat olivat tupaten täynnä telttoja, itse talojen toimiessa vain hengailu- ja ruoanlaittotarkoituksissa. Ottaen huomioon meidän maksamamme 75 euron päivähinnan, joka ei ollut yhtään länkkärilisäinen, ei ole yllätys että isompikin kaveriporukka tuppautui yhdelle pihamaalle.

"Talk is cheap, let's play." sanoi Johnny Unitas. Rannan perässä me Valizakseen tultiin ja siellä pyrimme aikaamme viettämään vaihtelevalla menestyksellä. Buenos Airesista tuttu kakkatauti teki paluutaan kutakuinkuinkin 1,5 päivää siprofloksasiinin lopettamisesta ja levisi Samu-paran ytimiin asti, jolloin vietimme aikaa suomalaisittain neljän seinän sisällä olutta litkien ja korttia pelaten. Mutta se ikävyyksistä, ranta! Koko Uruguayn itärannikko on varustettu toinen toistaan seuraavalta surffaajan paratiisilta, jossa pehmeän vaaleisiin hiekkrantoihin iskee Atlantin aallot täydellä voimallaan.

Alkutuntumaa rantaan otimme kiltisti rantaravintolassa ruokaillen ja huokaillen, kaukana olivat arkiset askareet ja kaikki se työ sekä valmistautuminen mikä meidät tänne siivitti.

Viikon soljuessa eteenpäin valloitimme rantaa sekä mm. ylläolevassa kuvassa taka-alalla näkyvää hiekkadyyniä, jonka laella olevalta kalliolta avautui näkymä Cabo Polonion kylään. Surffaus oli kuitenkin suurin rantahupimme, joskin sitä rajoitti surffilaudan saamisen vaikeudet, nääs paikka on niin rento ja omassa ajassaa elävä, että edes rahalla ei todellakaan saa kaikkea. Myöskin surffilaudan sekä auringon aiheuttamat fyysiset vammautumiset ja ihonkuoriutumiset hiljensivät meidän tahtiamme aaltojen kahlitsemisessa, mutta jokainen sekunti jonka laudan päällä onnistui viettämään oli yhtä juhlaa ja kaiken sen nieltyn suolaveden arvoista!

Rantaelämä surffikoululla näyttää enemmänkin tykistökeskityksen jäänteiltä. Itse pääsurffitukka makoili yleensä kojussa taju kankaalla kun palautimme vuokralautoja tai halusimme sellaista...

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja niin myös päivämme Valizaksen vietävänä tulivat päätökseen. Vinkiksi seuraaville kävijöille voitaneen antaa se, että kannattaa tarkistaa vuokraustilanteessa ettei cabañan autotalli ole kenenkään paikallisen hampuusin nukkumapaikka viikonlopun päivien ajan:

Lopuksi: Samu toi mukanaan odotettuja tuliaisia! Porokeitto jäi odottamaan tulimaalaista nälkää..

Turistit light

Kantapään kautta pitää kaikki oppia, ei se oppi muuten mene perille. Aiemmin jo kerroimme karvaasta vatsatautikokemuksesta,  jota ansiokkaasti ja aivan oikein blogissa sekä facebookissa kommentoitiin tyhmäksi teoksi. No sitähän se juuri oli, mutta ei meitä kai kukaan koskaan fiksuiksi väittänytkään? Kantapään kautta koettiin myös muita asioita, kuten se että  todellakin kannattaa tehdä mm. Madventures -parivaljakon suosituksen mukaan ja viettää ensimmäiset pari viikkoa reissusta levyttäen rannalla eikä sukkuloida maasta toiseen. Sen kaiken kiireen keskellä on helppo unohtaa travellauksen olennainen osa: kiireettömyys ja ennen kaikkea vapaus. Nyt suunta on kuitenkin jo oikea.

Montevideo ja koko Uruguay oli hämmentävä kokemus. Vaikka periaatteessa siellä on kaikkea samaa kuin Argentiinassa, on se kuitenkin jotain aivan muuta. Hyvällä tavalla. Ihmiset ovat jotenkin rennompia ja Buenos Aireista poiketen Montevideo oli melko tyhjä city. Elämää sieltä kuitenkin löytyi, kun osasi heittäytyä mukaan kaupungin bradykardian raja-arvoja kutittelevaan sykkeeseen joka saattoi hetkessä ryhtyä täysimittaiseksi supraventrikulaariseksi takykardiaksi. Maallikkokielellä ilmaistuna voisi sanoa, että Montevideo on kuin menisi bileisiin joista tietäisi mennessä että niistä tulee hyvät vaikka alku olisikin hieman hiljaisempi.

Ensimmäisestä majapaikastamme Hostel Unpluggedista löytyi vihdoin enemmän länkkärieissaajia. Vihdoin siksi, että paikallisten englannin taito on usein samalla tasolla kuin meidän espanjan taitomme ja on mukavaa päästä jakamaan ajatuksia ja kokemuksia muutoinkin kuin keskenämme. Alamme muutenkin jo pikku tappeluinemme muistuttamaan jotain vanhaa avioparia, joten tuulahdukset muilta ihmisiltä ovat varsin virkistäviä.

Montevideon perjantai 13. päivä sujui kehoa ja varusteita huoltaessa. Tavoitteemme päästä katsomaan etelä-amerikkalaista jalkapalloa eli socceria toteutui varsin sopivalla tavalla. Uruguayn varsinainen soccerkausi on myöskin tauolla (kuten Argentiinan ja Brasilian), mutta onneksi kauden alla pelattavan ystävyysturnauksen Coba Bimbon välierät osuivat kohdallemme ja siinä kohtasivat Montevideon kaksi suurinta joukkuetta Nacional ja Peñarol. Jo ottelupäivänä koko kaupunki kuhisi: joukkuekrääsää myytiin kaduilla, Nacionalin valko-puna-sini ja Peñarolin kelta-mustat värit täyttivät ravintoloiden ja liikkeiden ikkunat ja tiskit. Jokaisella vastaantulijalla oli myös mielipide paremmasta joukkueesta ja usein sen pystyi jo päättelemään päällä olevasta pelipaidan värityksestä.

Stadionille kävelessämme saimme mittavaa taustatietoa stadionista. Vuonna 1930 valmistunut Estadio Centenario oli maailman ensimmäisten soccerin MM-kisojen pelipaikka ja sen ylläpitoon heltisi nykyään rahaa niin UNESCOn kuin FIFAn suunnalta. Uruguayn kansa on hyvin ylpeä saavutuksistaan ja historiastaan, joten selostus saatiin kuulla asiaan kuuluvalla intensiteetillä.

Turvajärjestelyt stadionilla ja sen ulkopuolella olivat mittavat. Erilliset sisääntuloväylät ulkopuolella ja mittava määrä mellakkavarusteisa poliiseja stadionin liepeillä olivat vain alkusoitto stadionin sisällä odottaville mellakka-aidoille sekä poliisien ja järjestyksenvalvojien leegioille. Kokemus lienee opettanut varautumaan pahimpaan. Itse ottelun aikana kannattajat keskittyivät aitojen heilutteluun ja vastustajan kannattajien verbaaliseen mollaamiseen.

Ottelua edelsi toinen välierä Coba Bimbossa, jossa kohtasivat jokin chileläinen ja bolivialainen joukkue. Ihmiset olivat kuitenkin saapuneet seuraamaan aivan muuta kuin sitä ottelua, eikä toinen välieräottelut herättänyt yleisössä muuta reaktiota kuin epäonnistumista seuranneen vihellyskonsertin. Rikkeet, kulmapotkut, vapaapotkut, maalit tai edes rangaistuspotkukilpailu eivät keskeyttäneet Peñarolin ja Nacionalin kannatuslauluja. Ääni yltyi jatkuvasti ottelun alun lähestyessä, ja joukkueiden lopulta astellessa kentälle ei ilotulituksesta, kannatuslauluista, käsisoihtujen loisteesta ja savupommeista tuntunut tulevan loppua koskaan. Ottelu eteni hyvin samoissa tunnelmissa,  äänekkään ja katkeamattoman kannatuksen saattelemana. Edes vastustajan tekemä maali ei hiljentänyt kannatusta vaan sen jälkeen kannustettiin omaa joukkuetta kahta kovemmin. Lopulta Peñarol vei voiton sekä kentällä rangaistuspotkukilpailun jälkeen että katsomoissa äänekkäämmällä kannatuksellaan.

Sunnuntaina ennen Samun saapumista kävimme myös toisessa urheilutapahtumassa. Maronaksen hippodromi kaupungin laitamilla kutsui meitä alle euron panoksilla tapahtuvalla vedonlyönnillään ja suurilla voittopoteillaan. Kumpikaan meistä ei ollut aiemmin raveissa käynyt ja pari ensimmäistä lähtöä meni haparoidessa koko systeemin kanssa. Lopulta päästiin jo hevosenpään mitan päähän voitoista kunnes kännykkään tullut viesti keskeytti peli-intomme: Samu saapuisi alle tunnin päästä Montevideon Tres Crucesin bussiasemalle ja maanantaina suuntasimme lopultakin rannalle. Viikko Valizaksen kyläpahasessa omalla cabañalla makoillen!

Argentiinalais-urugualaiset koettelemukset

Ah, Buenos Aires! Kaupunki täynnä kulttuuria, tangoa, hyvää ruokaa ja yöelämää. Tai meidän tapauksessamme: yksi pettymysten ilta ja kaksi päivää mahataudissa! Puerto Iguazzussa yömyöhään kurkkuun hyökännyttä janontunnetta huuhdoimme pois paikallisella vesijohtovedellä, kun kokeneemmat reissaajakollegat samoin edellä tekivät. Tyhmää se toki oli, ja siitä saatiinkin sitten maksaa muistututtavat kärsimyskorvaukset ajan menetyksenä. Rahaa ei toki saanut kulumaan, kun edes Riosta tutut sateenvarjo/aurinkovoidekatukauppiaat eivät olisi ehtineet lyhyen vessan ja sängyn välisen pikataipaleemme varrelle tuotteitaan tarjoamaan. Okei, ei se ihan niin paha tauti ollut, mutta rajoitti kyllä menoa. Toisaalta hektisen ensimmäisen viikon jälkeen oli vain ja ainoastaan viisasta levätäkin välillä. Samppaa tauti kuritti ankarimmin, allekirjoittanut pääsi vähän vähemmällä.

Buenos Airesin ensimmäisenä iltana yritimme toki päästä kaupungin sykkeeseen mukaan. Iguazzussa meille suositeltiin ehdottomasti La Bomba Tiempo -perkussio-orkesterin esitystä, jonne lähdimmekin suurin odotuksin vain saadaksemme kuulla että Show on peruttu. Päätimme huuhtoa pettymyksen karvasta kalkkia kurkusta, tällä kertaa ei vesijohtovedellä vaan paikallisella Guilmess-oluella jota löytyikin muutaman korttelin päästä. Vaihtoehtoista viihdeohjelmaa yritimme löytää Lonely Planetin matkaoppaasta, ja sieltä löytyikin lähistöllä sijaitseva viihdekeskus joka sopi odotuksiimme. Käveltyämme paikan päälle metron kantamattomiin meitä odotti plakaatteja ikkunat täynnä, mitkä kertoivat kiinteistön olevan myynnissä. Se siitä sitten, vatsatauti teki jo tuloaan ja väsytti. Taksi alle ja hostellille. Taksikuski ei ymmärtänyt kovaa haluamme neuvotella matkan hinnasta etukäteen, ja kommunikaatiomuuri murtui välillämme vasta siinä vaiheessa kun hän osoitti taksamittaria. Annoimme tyylikkään "aaaaahhhh! Si, si!" -vastauksen. Loppumatka olikin hiljaista.

Seuraavan 1,5 vuorokauden ohjelma tulikin jo kerrottua alkukappaleessa. Illalla vointi salli myös Sampan excursion Chinatowniin. Nautimme iltapalaksi ravitsevaa soppaa ja tabletit ciprofloksasiinia; Ja katso! Aamun koittaessa jännittynyt tunnelma WC:n seutuvilla sai onnenpyrähdyksiä tuntumaan vatsassa aiempien kiertoliikkeiden ja väänteiden sijaan, kun suolentuote oli muuttunut fysiikan lakien vastaisesti nesteestä sekä kaasuksi että kiinteäksi aineeksi! Tästä riemastuneena päätimme lähteä tien päälle etsimään tuota unelmiemme merenrantamökkiä naapurimaasta Uruguaysta. Matkalla olisi kuitenkin vielä yksi tärkeä pysähdyspaikka: Presidentinvaaleissa äänestäminen Suomen Suurlähetystössä.

Ylläoleva autenttinen Sampan äänestyksen aikana otettu kuva rohkaisee kaikkia käyttämään äänivaltaansa demokratian peruspilareiden vankistamiseksi. Äänestyslipun voi kirjoittaa vaikka kuvassa presidenttinä ainakin t-paitansa osalta esiintyvän herrasmiehen nimen, mutta suositeltavampaa on raapustaa sinne jokin kokoluku 1,01 :n ja 2,99 :n väliltä. Pyöristää ei saa. Muitakin lukuja saa käyttää, mutta subjektiivinen ja kollektiivinen mielipiteemme on, että Haavisto on paras arvojohtaja tulevaisuuden Suomelle.

Matkamme jatkui jo tutuksi tulleesta Retiron megatransportaatiokeskuksesta Tigren pikkukaupunkiin, josta lähtisimme lautalla Uruguayn puolelle Carmeloon. Heikko espanjantaitomme meinasi jälleen tehdä tuhojaan, kun lippuluukulla toinen meistä sai mielestään vastauksen että tänään ei mene junia Tigreen ja toinen taas sai vastauksen että tänään ei myydä lippuja minnekään. Oikea vastaus selvisi lopulta, lippujärjestelmässä vikaa ja kaikki matkat tänään ilmaisia. "Just get on the train."

Laivamatka kesti 2,5 tuntia ja se kulutettiin pelaamalla iPadilla "Hyvän ja Pahan Mielen Pelejä". Ollaan molemmat niin huonoja häviämään että aina tulee toiselle paha mieli. Korttipeleihin pätee samat säännöt. Mutta nopeasti ne unohtuu ja aika kuluu kuin siivillä näissä verissä kamppailuissa! Carmelo oli pettymysten pettymys, kallis hotelliyö ja aamulla vesiperän tuottanut merenranta-cabañan etsintä oli omiaan nostattamaan suuren halun päästä pois sieltä. Ja helpotus olikin suuri kun hyppäsimme bussiin kohti Montevideota, Uruguayn pääkaupunkia.

Montevideo osoitti olevansa juuri sitä mitä Uruguaylta osasi odottaa. Letkeästi menoa, siistit kadut, hyvä infrastruktuuri, ei kuumottajia ja väki näytti enemmän etelä-eurooppalaiselta kuin -amerikkalaiselta. Majoituimme Hostel Unpluggediin lähellä sijaitsevan Pocitos-biitsin houkuttelemana. Kävimmekin siellä nopeasti kääntymässä ja oli se paras biitsi tähän mennessä. Copacabana oli vähän liian iso ja maine aiheutti liian suuret odotukset ja pelot ryöstäjistä. Illemmalla meidät otti syleilyynsä Brasilian versio Aleksis Kiven kuuluisasta teoksesta: Seitsemän serkusta. Serkukset olivat lähteneet pienelle lomamatkalle ja meno oli sen mukainen kun huuto ja laulu kuului jatkuvana klo 18-03 välisen ajan. Meistä ei näin suuriin saavutuksiin ollut, vaan olimme mukana muutamia tunteja, käärien kermat kakusta ja syöden koko rahan edestä yhteisesti hankittuja barbeque-lihoja ja makkaroita.

Lopuksi vielä terveiset äideille ja tyttöystävälle: Käytiin parturissa, enää ei näytetä hampuuseilta. Tai veljeksiltä. Tai homoilta. Alla kuvia todisteena.

Ennen #1

Ennen #2

Ja jälkeen: