Elämänmenoa Malesiassa

Hellien halien jälkeen erosimme Viljamin kanssa ja matkani jatkui kohti Kuala Lumpuria. Matka Manilan keskustasta Kuala Lumpuriin oli pitkä ja raskas. Unettoman yön ja 9 tunnin reissaamisen jälkeen saavuin vihdoin Airasian lentokentälle, josta lentoni lähti Kuala Lumpuriin. Malesian puolella hommaat alkoivatkin toimimaan huomattavasti sutjakkaammin. Ei ylimääräisiä säätöjä eikä alituista tunnetta, että joku yrittää huijata sinua tavalla tai toisella. Tunnin lentokenttäbussin jälkeen saavuin Kuala Lumpurin keskustaan, josta suuntasin Chinatowniin etsimään majoitusta. Vaellettuani hieman kauemmas Chinatownin pääkadusta löysinkin kohtuuhintaisen majapaikan, huone näytti tosin siltä, että siellä oli vuosien varrella tehty jotain aivan muuta kuin nukuttu.. Väsymys kuitenkin voitti ja varasin huoneen pariksi päiväksi. Kunnon yöunien jälkeen olikin aika valmistautua ottamaan vastaani kaveriani Panua, jonka lentokone laskeutuisi illalla. Melkein vuorokauden matkaamisen ja aikaeron takia Panu olikin aika pyörällä päästään saavuttuaan Kuala Lumpurin trooppiseen ilmastoon. Saavuttuamme hotellille oli kuitenkin aika kaivaa esiin kaivatut suomentuliaiset: salmiakki, jallu ja kannettava tietokoneeni. Siinä sitten vaihdettiin kuulumisia, syötiin hyvin ja naukkailtiin yönaukut jallusta.

Seuraavana päivä meni Kuala Lumpuriin tutustuessa. Kaupungin hyvin toimiva junaverkosto tekikin kaupungissa kiertelyn helpoksi. Kaupunkikuva oli sekoitus Aasialaista ja Eurooppalaista arkkitehtuuria. Kaduilla kävellessä aika selväksi kävi, että täällä tehdään rahaa ja paljon. Pukumiehiä käveli harva se hetki vastaan ja pilvenpiirtäjien konttoreissa töitä tehtiin lähes ympäri vuorokauden. Kaupunki onkin yksi Kaakkois-Aasian tärkeimmistä taloudellisista keskuksista. Illan suussa tapasimme mukavan herrasmiehen Eddien Indonesiasta. Eddie oli tuonut tätinsä hoitoon Kuala Lumpuriin, koska Indonesian sairaalojen taso ei ole kovin kehuttava. Eddie osoittautuikin oikein lupaavaksi hierojaksi ja siinä sitten Panu ja Eddie vaihtoivat hierontatietoja ja –taitoja keskenään. Kellon lyödessä kahta yöllä olikin jo pakko pyytää nukkumarauhaa.

Aamulla sama mies odotteli jo hotellin aulassa meitä. Yhteisen aamupalan jälkeen lähdimme kylille ostoksille ja Eddie vihdoinkin omille teilleen huikaten perään, että illalla nähdään taas. Ja niinhän sitä nähtiin.. Mukava mies, mutta rajansa kaikella. Siinä vaiheessa, kun mies pyysi aulasta itselleen peiton ja asettui sänkyjemme väliin nukkumaan, alkoi mittani täyttymään ja kehoitin ystävällisesti miestä antamaan hieman yksityisyyttä. Vihdoin Eddiekin tajusi lähteä omaan majapaikkaansa. Aloimmekin Panun kanssa suunnittelemaan illan kujeita. Tavaksihan kun oli jo Viljamin kanssa päässyt muodostumaan, että suuren cityyn saavuttaessa yöelämä täytyy tsekata. Päätimme lähteä illalla katsastamaan kaupungin livemusiikki tarjonnan. Lätkiessämme korttia aulassa joukkoomme liittyi kenialainen kaunotar, Christina. Kolmistaan lähdimme kylille pyörähtämään. Ilta meni mukavasti elämäntarinoita vaihtamalla ja Christinan ostamille tequilashotteille tuulensuojaa tarjoamalla. Pikkutuntien saapuessa Christina kaappasi Panun afrikkalaisen rytmin saloihin, jonka jälkeen tanssilattia tihkui erotiikkaa. Pilkun tultua vielä virtaa täynnä oleva pariskunta ja väsynyt reissumies lähtivät kohti hotellia, jossa tiemme erkanivat.

Seuraavana aamuna ak. sai nauttia kaipaamastaan yksityisyydestä. Päivällä saimme raahattua itsemme KL:n  452 metriä korkeille kaksoistorneille vain saadaksemme kuulla, että kaikki tämän päivän liput torneihin oli loppuunmyyty. Harmiksemme emme päässeet kävelemään torneja yhdistävää siltaa Sean Conneryn jalanjäljissä. Illastimme vielä viimeisen kerran Eddien kanssa ja toivotimme puolin ja toisin hyvät matkat. Myöhemmin illalla Christinan ehdottaessa uutta bileiltaa ak. ilmoitti, että näin oman keski-iän kauan aikaa sitten ohittaneena yksi ilta riittänee. Niinpä Panu ja Christina saivat selvitä keskenään illan riennoista..

Sunnuntai aamuna alkoikin päässä jo soimaan yölintu: "tää on liian suuri city, päätös pikkuhiljaa iti, nämä tomut jaloistani lakaisen" Varasimme bussin illaksi Kuantaniin, jossa tekisimme hieman vielä ostoksia, jonka jälkeen matka jatkuisi Mersingin kautta Pulau Tiomanille..

Kuantaniin saavuimme keskellä yötä ja jo alkumetreillä tuli fiilis, että täältä on päästävä pois ja pian. Rotta- ja torakkayhteiskunnat pyörivät jaloissa, lepakkojen karmeat kirkaisut ja ilolintujen kuiskuttelut saivat selkäkarvat pystyyn.. Kolmen hotellin ja yhtä monen täynnä olevan kyltin jälkeen aloimme jo miettiä, että pitäisikö mennä bussiterminaalin ja ottaa seuraava kulkuneuvo kohti etelää. Päätimme vielä kokeilla muutamaa paikkaa. Seuraavaan majatalon pimeitä likaisia portaita ylös kavutessamme Panu totesi: ”Täällä edes minä en suostu yöpymään” Tämän jälkeen päädyimme kysymään neuvoa epäilyttävästi näköiseltä pariskunnalta. Heidän neuvojen turvin löysimme hotellin, johon uskalsi astua sisälle. Respan ukko totesi, että huoneita on tasan yksi jäljellä ja hintakin tuntui kohtuulliselta tai yllättävän halvalta n. 4€/per ukko. Rappuita kavutessamme ehdimme jo miettimään että, mitähän se respan äijä tarkoitti sillä, että huone sijaitsee vanhassa siivessä. Pian vastaus selvisikin, kun kohtasimme portaissa yhden vanhan siiven vikkelistä rotista. Huoneen nähtyämme päätimme, että valot pysyvät päällä ihan jo pelkästään lutikoiden takia. Koiran unien jälkeen päätimme, että nyt täytyy löytää majapaikka, jossa uskaltaa nukkua pimeässäkin maksoi mitä maksoi.. Päivänvalossa kaupunki näyttikin jo hieman paremmalta ja onnistuimme löytää huoneen, jonka hygieniataso tyydytti meidät. Päätimme tehdä tarvittavat ostokset, jonka jälkeen karistaisimme Kuantanin pölyt jaloistamme ikuisesti..

Aamulla otimme bussin Mersingiin, josta varasimme lautan Pulau Tiomanille, Air Batangin kylään. Saarella Kuantanin epämiellyttävät kokemukset huuhdottiin alas verovapaiden oluiden avulla. Iltahämärissä huomasimme, että moskiittoverkomme sisällä oli useampikin elävä olento ja aamulla kaikki muut paitsi kaksi elävää olentoa olivat saaneet yön aikana mahansa kylläiseksi. Tämä johti välittömään majapaikan ja kylän vaihtoon. Seuraavana päivänä tutustuimme Pulau Tiomanin suurimpaan kylään Tekekiin, jossa lukuisat verovapaat kaupat tarjosivat hyvät shoppailumahdollisuudet.

Aamulla päätimme lähteä saaren itäpuolelle, jossa olisi Juaran, surffiaalloistaan tunnettu kylä. Kylään meni 2 reittiä: autolla 10 min tai 2 tunnin vaellus viidakon läpi. Valitsimme arvatenkin jälkinmäisen. Jo alkutaipaleilla, ennen varsinaista viidakkoa, tapasimme reilusti yli puolenmetrisen varaanin tien poskessa. Tämä pisti ajatuksemme vaeltelemaan mitähän kaikkea se viidakkovaellus tuokaan tullessaan. Itse vaellus osoittautui, yli 30 asteen helteessä, yllättävän rankaksi koitokseksi. Viidakko oli sitä mitä jo sanaa lupaa eli tiheää kasvustoa elämää kuhisevineen äänineen.. Kohtaamisemme Pulau Tiomanin monipuoliseen faunaan rajoittui ainoastaan etanoiden, pienten liskojen, lukuisten lintujen ja hyönteisten kohtaamiseen. Ainoa kohtaamisemme suurempien nisäkkäiden kanssa tapahtui matkan puolivälissä, jolloin jouduimme makakiapinoiden piiritykseen. Yhtäkkiä yläilmoista alkoi lennellä hedelmiä tai jotain vastaavan kokoisia esineitä. Puiden latvustoissa emme kuitenkaan erottaneet mitään, mutta ajatus siitä, että 30 metristä heitetty mango osuu kuulaan, pisti laittamaan ripeästi jalkaa toisen eteen.

Juaraan saapuessa tiesimme, että täällä ihmisen on hyvä olla. Idyllinen paratiisi keskellä ei mitään. Majoituimme majataloon, jota piti herttainen paikallinen pariskunta. Monsuunikauden ollessa lopuillaan aallot olivat hiipuneet ja toiveet surffaamisesta täytyi jättää tuonnemmaksi. Päivät kuluivat uidessa, kalastellessa, paikallisten jalkapallo-tennis otteluita seuraten ja hyvästä ruoasta sekä juomasta nauttien. Kalat jäivät mereen meidän kalastustaidoilla, mutta maine saatiin sentään pelastettua 10-vuotiaan pikkupojan lahjoitettua meille nipun meriahvenia. Siinä sitten pojat ylväinä kävelivät saaliineen paikalliseen ravintolaan, jossa kokki loihti meille maukkaan currykastikkeen meriahventen kera ja hinta tuli vaivaiset 2 €!

Päivästä vaihtuivat toiseen ja viidennen päivän jälkeen oli aika pakata rinkat ja lähteä kohti saaren länsipuolta, koska kaikki lautat mantereelle lähtivät siltä puolelta. Myöhästyimme niukasti päivän viimeisestä lautasta ja päätimme kuluttaa päivämme snorklailemalla trooppisten fisujen seassa.

Seuraavana aamuna lautta vei meidät takaisin Mersingiin, josta otimme bussin kohti Thaimaata. Illalla pidimme yön mittaisen paussin Kuala Terengganussa. Aamulla jatkoimme matkaa Malesian ja Thaimaan rajan lähistöllä sijaitsevaan Kota Bahrun kaupunkiin. Tarkoitus oli tuhlata jäljellä olevat malesian ringgit ja lähteä ylittämään rajaa, mutta sattuma puuttui peliin lähtöaamua edeltäneenä iltana. Istuimme hostellimme yhteisissä tiloissa ikivihreitä kuuntelemassa, kun paikan omistaja ilmestyi paikalle kahden kaverinsa ja Bombay pullon kanssa. Totesin pojille, että teidäthän on aivan erinomaisella maulla varustettu. Meilläpä sattui löytymään Pulau Tiomanilta ostettu identtinen pullo. Niinpä alkoi seurustelu hyvien juomien kera ja jo parin naukun jälkeen olimme luvanneet lähteä seuraavana päivänä häiskien kanssa viereiselle saarelle juhlimaan.

Seuraavana aamuna seurueemme lähti kohti Perhentian saaria. Kuskina toimi timanttikaupan pitäjä Ju, apukuskin paikalla oli majatalomme isäntä Matt ja takapenkillä istuivat suomalaiset hullttiopojat ja elämäntapataiteilija Kodai. Tunnin lauttamatkan jälkeen saavuimme Perhentianin saarien itäosiin, jossa epäonneksemme sattui olemaan aivan liikaa turisteja meidän makuun. Tuntui siltä, että olisimme tulleet keskellä jotain selviytyjät ohjelmaa, jossa kauniit ja rikkaat vaihtelevat kuulumisia koreine drinkkeineen. Ainoat ongelmat tuntuivat olevan rusketusrajat ja jäiden liian nopea sulaminen. Onneksi Kodain kantama painava kapsäkki sisältöineen tarjosi lievitystä tuskaan. Pahvilaatikosta paljastui 40 pulloa apinamehua eli paikallista tummaa rommia, joka on aivan taivaallisen makuista colan kanssa. Aloimme siltä seisomalta siemailemaan terassillamme apinamehua samalla laittaen kalastuskamoja kuntoon. Auringon laskun aikaan tallustimme saaren toiselle puolelle ihailemaan auringonlaskua, joka värjäsi taivaan oranssinpunaiseksi. Kokeilimme samalla narrata iltapalaa merestä, mutta jo totuttuun tapaan kalat vieheistämme vähät välittivät. Illalliseksi nautimme haita ja piikkirauskua lempeäntulisessa tomaattikastikkeessa, jonka jälkeen eilinen alkoi painamaan jaloissa. Vetäydyimme majaamme kuuntelemaan musiikkia. Olimme jo valmiita jättämään illan riennot väliin, kun Kodai ja Ju ilmestyivät ovellemme ja houkuttelivat meidät mukaansa katsomaan livemusiikkia. Saavutuamme saluunaan saimme istua valmiiksi katettuun pöytään: pari pulloa apinamehua, 1l tequilaa, 1l vodkaa ja ämpärillinen jäitä. Eihän näillä eväillä ilta voisi millään epäonnistua. Juomat katosivat hyvää tahtia pöydältä ja suomalaistenkin väsymys vaihtui iloiseen hiprakkaan. Bändi soitteli 80- ja 90-luvun rock klassikoita ja yleisöstä ketä tahansa, joka omasi musikaalisen lahjan, pääsi lavalle esiintymään. Eikä aikakaan kun Kodai yllätti meidät hyppäämälle lavalle kitaransa ja huuliharppunsa kanssa. Mieshän oli suorastaan ilmiömäinen herkkien balladien esittäjä. Aasian oma Neil Young oli löytynyt. Panukin innostui siinä määrin esityksistä, että putosi jammatessaan kaiteen yli, mutta onneksi hiekka oli pehmeä alusta ja naarmuilla selvittiin. Puolen tunnin kuluttua mies olikin jo k.o. by monkeyjuice. Ak. jatkoi muun seurueemme kanssa maailman parannusta pikkutunneille saakka.

Seuraavana aamuna olotila ei ollut kehuttava ja huomasimmekin, että eilinen oli tehnyt aika lovin lompakkoomme. Suomalaista sketsisarjaa lainaten: ”rahat juotiin se on meidän hurja luontomme”. Jätimme siis haikeat jäähyväiset Kodaille, Julle ja Mattille. Nyt vihdoin pääsisimme Thaimaan puolelle. Malesia jätti taakseen eritäin maukkaat ruoat, ystävälliset sekä avuliaat ihmiset ja kauniit paratiisissaarensa.

Changing the world takes small steps by small people

I wanna change the world!

I guess it's now three or four years in a row that one wish has topped my Christmas present want-list: The World Peace. After that comes the wool socks and chocolate. Wishing for it can only get you that far, it all gets really a lot more complicated when you actually have to start doing something for it. Start changing the world.

It is easy to think of making a difference. We westerners are used to getting whatever happens pop to our minds. And with all sorts of big plans for difference-making I arrived in Thailand on my travels. I was packed with enthusiasm and internal flame for changing the world. Chiang Mai in northern Thailand would be the place to put my desires and education in Emergency Care Nursing to good use. I searched all over the internet to find different possibilities for volunteering, finally finding one that did not require months instead of the weeks I had to spare. It was and is a grassroots based charity called Rejoice.

Joyful reality of Rejoice



Nursery at Chiang Dao

What Rejoice does varies all the way from helping struggling individuals to get by to supporting nurseries with food and other necessities such as teddy bears. Their main operation however is a mobile clinic that circles around the countryside of Chiang Mai province, providing basic care for hundreds of people most of whom are affected by HIV.

Rejoice was founded in year 1998 by two British former nurses Gareth and Steve who had become successful businessmen after leaving their nursing careers. Ever since 1998 Rejoice has been fully operational with founding AIDS hospices in Bangkok and later moving the operations to Chiang Mai. Gareth left the cause on 2008 and Steve kept the wheels running until 2010 when he suffered a heart failure and sadly passed away. Rejoice was on the verge of shutting down without Gareth and Steve's experience and presence but with the help of new donors especially SDL Ltd, a language technology company based in the UK, and the hard work of the current employees they kept on going.


Gee and Arm on the background

Today Rejoice's main operations are run by Gee, a Thai native who has been working with Rejoice for twelve years, mastering the job that Rejoice does. Gee is really a unique talent in the way he confronts the people that Rejoice helps. He can create a caring, listening and supporting atmosphere in a heartbeat and without any formal training he's able to recognize the disease or any other problem at hand by the very next heartbeat. Steve and Gareth truly passed on all the information they had and can be proud of in how good hands Rejoice has landed since their departure. Arm is Gee's right hand and the two make up one of the most efficient pair I have probably ever seen taking care of people. Arm used to be one of the youngsters that Rejoice helped years ago and he has since became an invaluable asset for Rejoice, doing the very same work that helped him to get by. Wi is an ethnic Shan and his knowledge of the rural Chiang Mai and the Tai Yai language spoken in many parts ofthe countryside helps Rejoice to gain ground in places where even native Thais have a hardship to reach.

The supporting staff is built from various local and foreign volunteers. The local volunteers are the eyes and ears of Rejoice, giving them a unique advantage of finding those who for some reason or another can not get the help they need. Back in Chiang Mai there's Aree and Lloyd from whose home Rejoice operates with even their children living in the house giving help in translating letters from the sponsors to Thai-speaking recipients and vice versa. Alan has been living years in Chiang Mai and volunteers in various office-based operations such as communications and accounting.


Teddy bears for all!

With these pieces of the puzzle put together I found myself packing the car with Arm and off we went! First stop of the day was in a nursery on the outskirts of Chiang Dao. Government supports the nursery with a 10 baht allowance per child, that is just under 0,25 euros. You can't imagine how little that amount is. All the proof I needed that our visit and support was very much welcomed indeed, was to see the joy in the children's faces when Gee started handing out apples to everyone. Discreetly we had already delivered the rice sacks, eggs and other groceries that the staff would turn in to a hearty meal for weeks to come. The biggest excitement for the children (and us!) came when Arm pulled a brown cardboard box out of the car trunk and Gee started to hand out nothing else than cute teddy bears of all shades of blue! There were navy, indigo, sky blue teddy bears going to the awaiting grasp of smiling and joyful children. The Teddy bears were donated by ‘The Buddies Society of Ipoh’, an HIV-Aids charity based in Malaysia and the fruit and provisions Friends of Rejoice Singapore (FRS) a very proactive group based in Singapore.


Happiness comes from very little things

Our journey continued to the other side of Chiang Dao where Rejoice had only recently learned of a 4-year-old Shan boy called Pitoon who is living with his mother. They are both HIV-positive and right from the get-go we could see the dire need of help that this small family needs. Father had died a few years ago and a new husband for the mother had recently abandoned the family. They got their income from mothers basket weaving where she gets 40 baths (one euro) for every 100 baskets she makes. And these were not small baskets, yet she manages to get around 80-100 baths a day. A kilo of rice costs around 25 baht, just to make sure you don't get fooled by the "large" numbers.


Pintoo's home

The boy and his mother live in extreme poverty and have no ID papers on top of being Shan migrants which guarantees no (official) help at all for their HIV or any other health problems. Luckily there is still some justice in the world and the mother gets help from the local hospital "off the radar". Which makes her a lot more luckier than the hundreds or thousands like her in Northern Thailand.

Pintoo is a shy boy who goes to a nursery school nearby thanks to the sponsoring he gets through Rejoice. He had some of his toys lying around the front yard of the shack they live in: A plastic tiger that had been cut in half, a wheel that has remained as the only intact piece from what once was a toy car and his newest toy, a condom. Yes, a condom. His mother is somewhat cognitively disabled and most definitely had very best of intention to give her son at least something to play with. We talked about this later and all agreed that a new proper toy should be on the top of the needs for the upcoming visits to Pintoo's home that would now become part of the weekly routine for Rejoice.


Pintoo and Alan

We continued our trip to yet another part of Chiang Dao where we did the core "business" of Rejoice, the mobile clinic reception for the ill, poor and often HIV-positive habitants. What Rejoice does is not sexy, cool, special or whatever you might think of. It is very, very basic. Even more basic you could imagine. And that is why it is so important, important beyond your imagination. The fact is that Rejoice doesn't have the resources to do anything massive and Thailand has a public health care system that actually works, at least on the Asian standards. The problem is that when the people have a small problem, a persisting cough, skin rash, fungus or other infections - they simply do not have the time to spend a whole day in the hospital, or money to pay for the medicine and transportation miles away because they have to gather their income every day. This potentially leads these minor problems becoming massive problems. Thankfully Gee and his team are there to interfere and if needed they more than recommend, sometimes giving a lift for the person to go to the hospital to see a doctor.


Gee at work, handing out much needed medicines

Thai natives with HIV infection are in a good position since they receive a doctors appointment every two months. But still they rely heavily to charities like Rejoice, for being more vulnerable to infections. HIV in Thailand spread like wildfire since the first cases in 1984, with over a million infections since and over 500 000 deaths according to the numbers of year 2008. Thailand has Asia's highest per cent of infections with 1.3% of total population.

In this first clinic of the day we met a HIV-positive 7-year-old girl Napar who got HIV from her mother. Her father died of AIDS some years ago and she now lives with her mother, aunt and grandfather. She goes to school once again thanks to the sponsoring received through Rejoice. Her dark black hair was cut to a buzz cut due lice and she came to the clinic with her aunt and grandfather to get treatment for a scalp rash. Upon seeing a tall white farang such as myself she was very shy and did a good job escaping my camera despite all the encouragement given by smiles and verbally from her caretakers. Finally I got a photo of her, grasping the medicines that Gee gave her. All the shyness turned to joy for her and the other locals when me and Alan started doing the traditional Thai new year, Songkran purification with water that ended up soaking our clothes with flower scented water.


Napar

Alan moments before getting soaked

We continued our journey to Phrao with two more clinic appointments and sealed the day with a cup of coffee from a street vendor. All in all it was a good days work, lasting from 8 am to 6 pm before we were back in Chiang Mai.

I Wanted to change the world...

My job during this one day journey to the delightful Chiang Mai countryside was mainly to sit, smile and take photographs. I didn't take me long to realize that I had very little opportunities to take part in the actual work that Gee and Arm had worked for years and mastered it to an art. I don't even want to get started about the language barrier which obviously was huge. That led me here, writing this. I came to a realization that I want to share with you. The best way for us westerners to help people around the world is to give them either of the two things we have a lot to spare: time or money.

Coming in for just a week, or two or three won't make it far even if you knew the language. Even if you would possess skills and education that are directly linked to the charity's field of work. You need months to get to know the culture, the system and most important of all the people and gain their trust.

Money is easy to give. Paypal, credit cards, money transfer, you name it. Problem is finding a charity that puts the money to good use. For the benefit of the people. A good indicator for a charity like this can be found from what Rejoice does. A real grassroots charity run by locals, that employs locals, empowerment is done by locals and thus they gain the trust of the people they work so hard (and with so little!) for.
We westerners really need to drop the thinking that we can save the world. We can't, but we can give all the necessary tools, all the money needed for it and a lots of education for those who will someday change the world to a better place for everyone. After all that is done, maybe someday in the future there will be a day when all humanity comes together and saves the world. Together. As one. Imagine!



For more information:

Rejoice charity web page with a lot of information of their work and ways to donate.
www.rejoicecharity.com

Half the Sky - a book that will make you want to make a difference and join in the fight for the biggest human rights issue of the 21st century - Turning the oppression of women into opportunity.
www.halftheskymovement.org

For finding a charity suited for your needs go to one of these web sites and start changing the world by yourself or with some friends, making it even more fun and resulting in a good feeling for you and your peers.
www.whichcharity.org
www.charitynavigator.org
www.givewell.net

- Posted using BlogPress from my iPad

Viljami: Thaimaan kuumuutta

Työn alla on isompi kirjoitusprojekti liittyen vapaaehtoishommiin täällä Chiang Maissa, joten tyydyn jälleen blogin osalta kuvapainoitteiseen päivitykseen.

Heti saavuttuani Bangkokin lentokentälle sain nähdä mitä se reppureissaajaelämä Kaakkois-Aasiassa OIKEASTI on..

Vaikka Bangkok onkin tajuttoman iso city, niin sähkölinjat on ihan taattua tämän maailmankolkan tuotetta

Alien, Predator ja mitä kaikkea muuta. Romumetallista.

Mä ja Buddha otetaan iisisti, ota sinäkin!

Buddhan jalanpohjakuviointi. Moni ei tiennyt niiden olemassaolosta ennen kuin tämä kultainen 46 metriä pitkä ja 15 metriä korkea Buddhapatsas löydettiin keskeltä Bangkokkia temppelistä makaamassa.

Mä näen itseni tulevaisuudessa samanlaisena kuin Buddha. Kultaisena, iloisena ja isokorvaisena.

Farang-patsas, eli ulkomaan eläjää esittävä kiinalaispatsas. Patsaat päätyivät Kiinasta Thaimaaseen kun ei laivat voineet tyhjinä palata ja pakko myöntää että onhan toi paljon komeampi kuin pelkät kivet painolastina! Vähän on omaa näköä tossa..

Wat Pho. Unohtui ihan mainita, kaikki kuvat makaavasta Buddhasta lähtien ovat olleet täältä temppelialueelta.

Buddha puhuu, istukaa hiljaa ja kuunnelkaa!

Wat Pho.

Royal Palace. En mennyt koska olen pihi.

35 eurosentin jokibussit olivat käteviä jonkin verran vaikealla joukkoliikenteellä varustetussa Bangkokissa. Suosittelen kaikille: Jos ei raiteita pitkin pääse niin ottakaa taksi alle! Ilmastoitua ja halpaa huvia.

Tää valmistuu ihan kohta, sanottiin 15 vuotta sitten.

Skytrain (BTS)-asema Chong Nonsi. Betonista ja raudasta Teiden yläpuolelle valettu joukkoliikennekulkuneuvo, jonka vaunut ovat tasaisessa jääkaappilämpötilassa. Arvostin suuresti.

Matka pois Bangkokista alkaa! Mutta eiks mun pitäny Chumponiin eikä mihinkään säädyttömyyksiin päätyä..

Tällaista leipää en laittais suuhuni vaikka maksettais.

Vihdoin perillä! Saari kuhisi turisteja ja mulle kerrottiin että tää on yks niistä parhaiten "säilyneistä" saarista. Tästä voinee jokainen vetää omat johtopäätöksensä, jos mielii sinne suunnalle reissata. Mutta sukellus on halpaa täällä!

Sairee beach etelästä. Ei ihan Palawanin veroista (ks. ed. kuv.report.)

Tätä siellä tehtiin, sukellettiin!

Sukellusten välissä piti tutkia mitä kaikkia fisuja nähtiinkään. Ja hönkiä typpeä pihalle keuhkoista ennen seuraavaa koitosta.

Menopeli laiturissa. Väri on vinkeä.

Mun sukelluspari Matt tsekkaa varusteita. Hieno kokkismies Walesista.

Ja niin sitä oltiin jälleen kerran valmiina syöksymään aaltojen alle! Maailmaan joka on täynnä värejä, vailla painovoimaa ja tällä kertaa varustettu yhdellä merikilpikonnalla!

Spence, meidän Open Water Diver-kurssin apukouluttaja oli käsittämättömän kova kaveri. Brittiläinen upseeri ja herrasmies. Ja purjehtija.

Phoenix Divers tarjosi parhaan hinta-laatu -suhteen ja jälkikäteenkin ajatellen voin suositella paikkaa. Kokemusta ei kyllä muualta tullut..

Lähtijäisiksi Koh Tao tarjoili auringonlaskua.

Yölautalta ei löytynyt makuupaikkoja, mutta puolalainen Dive Instrucror Voijtek löytyi ja siinä sitten turistiin ja nautittiin virvokkeita 7 tunnin lauttamatkan ajan.

Lautta oli kutakuinkin samanlainen ku Turun saaristosta löytyi ehkä joskus 60-luvulla. Pelastusliivien paikan tarkastin jo tulomatkalla.

Takaisin Bangkokissa! Nyt kerron miksi aiemmin kehoitin matkustamaan taksilla. Ensinnäkin, tuktuk-kuskit ovat ilmeisesti liikaakin tottuneet siihen, että valkonaama kyllä maksaa ja hinnat ovat yleensä aivan naurettavia usean sadan bathin ehdotuksia. Sillä rahalla saa yösijan, joten aika hintavasta sijoituksesta n. 10-15min matkalle puhutaan.

Toiseksi, taksi on tosi halpa (ja ilmastoitu!). Lähtöhinta on 35 bht ja sen jälkeen hintaa tulee suunnilleen 1 bht/150m. Korkein hinta jonka maksoin taksista oli 120 bht, kaupungin länsilaidalta keskustaan. Korkein tarjottu tuktuk-hinta oli 400 bht n. puolikkaasta äsken mainitusta matkasta.

Kolmanneksi, tuktuk-kuskit saattavat viedä sinut haluamattasi vähän ostoksille. Heille tarjotaan ilmaista gasoliinoa turustien raijaamisesta ties minkä räätälin, hostellin tai matkamuistomyymälän kuistille. Nämä kuskit antavat yleensä liiankin halvan hinnan kyydille, yksi pariskunta sai "kiertoajelun kaupungilla" 10 bht hintaan! Lienee sanomattakin selvää että tuktutk-kuski hylkäsi heidät heti kun tankki oli saatu täyteen.

Kuvan tuktuk-kuski ei liity tapaukseen, sillä hän oli rehellinen ja rehllisyyttä minä arvostan. Sain kyydin Siam Squarelle ja hän kertoi heti kättelyssä että 20 bht ja yksi pysähdys. No aikaahan minulla oli ja astuttuani tuktukkiin hän kertoi homman juonen osoittelemalla karttaa, bensatankkia, itseään, karttaa, bensatankkia ja peukaloa ylös. Homman nimi oli selvä, räätälin juttusille menin ja esitin kiinnostunutta viiden minuutin ajan. Pyysin käyntikortin ja poistuin. Kaupan ulkopuolella kuski odotteli ja hymyili. Vaihdettiin vielä peukut ylöspäin onnistuneen operaation merkiksi. Hieno mies. Ja mä pääsin määränpäähäni halvalla. Transportaatio on näemmä omiaan irroittamaan tarinasedän itsestäni.

Takseja on kaikkialla. Kaikki pinkit ja keltaiset autot kuvassa ovat takseja.

Thaikut ovat yritteliästä kansaa, ja sosiaaliturvan ollessa mitä on, on vähän pakkokin. Poika laulaa, sokea isä (?) kantaa kaiutinta ja rahankeruukuppia.

Tämän haluan kotiini tilaa viemään.

Viikonloppumarketissa oli laaja valikoima käytettyjä kirjoja. Hinnoista ei päästy sopuun, joten jäivät sinne. Kuvan suomalainen huippukirjallisuus sai myös jäädä, en kysynyt hintaa.

Lähdin karkuun Bangkokin melua ja kuumuutta (kyllästyttyäni niiden pakoiluun elokuvateatterissa ja skytrainissa/metrossa) Lumphinin puistoon. Siellä oli joku buddhajengi marakassien ja helistimien kanssa.

Keskellä kylää. Mukava paikka.

Ei ol gärmes, on lisko. Joku watussi jahtas yhtä tämmöstä kepin kanssa. Toivoin että se olis pudonnu tonne rapakkoon. Kielimuuri oli esteenä kun yritin saada hommaa loppumaan. Edes puistonvartijat eivät tajunneet mitä elekielelläni yritin heille kertoa.

Joku keikari.

Toistoa kuviin. Takana Si Lom, missä mahoituin ekalla Bangkokin-turneellani.

Iso ostoskeskus. Niin iso että jopa minulta, joka en todellakaan ole varustettu millään paperilennokin suuntavaistolla, kesti 15 minuuttia löytää täältä pois! Opasteita oli kaikkiin muihin suuntiin paitsi ulos..

Juna Chiang Maihin! Univormumiehistä ei ikinä tiedä kuinka suuria viskaaleita ovat. Ilmeiseti nämä olivat konduktöörejä, sillä heitä kiinnostu vain matkaliput. Vormusta päätellen olisivat voineet olla vaikka jotain majureita.

Maaseutua junasta käsin.

Jatkaen.

Tää herrasmies oli ryypiskellyt länkkäreiden kanssa koko yön ja jatkoi touhua lounasaikaan ravintolavaunussa. Itse olin kiltisti pedissä koko illan, lukemassa hieman nopeamman maailmanympärimatkaajan edesottamuksista (Phileas Fogg).

Näitä pitäisi saada Suomeen! Loppuis kitinä siitä että otto-automaatteja lakkautetaan. Siitä vaan karauttaa tomaatti paikalle kun rahantarve iskee!

Reportaasi päättyy matoon. Hyvää yötä.